Julkaistu: 3.6.2008 04:31

강원도 moottoripyörällä

Pitkästä aikaa moottoripyöräaiheista tarinaa. Tämä blogi löytyy kokonaisuudessaan Korea-blogistani.  Sieltä löytyy myös runsaasti kuvia korealaisista moottoripyöristä (valitettavasti kuvien lataaminen tälle saitille on aikaa viepää touhua = tämän blogin kanssa meni tunti latailuun ja asetteluun).

Lauantaina heräsin jo ennen kellosoittoa 5.30. Viikonloppuretken varusteet oli pakattuna, joten minulla oli hyvää aikaa ajaa parta, lukea sähköposteja ja keittää aamukahvi ennen vesipallotreenejä.
Olin tuonut Suomesta täydet ajovarusteet. Vedin päälleni nahkaisen ajoasun, ajosaappaat jalkoihin; Kikkailin repun selkääni ja lähdin käynnistämään mopoa.
Lauantaitreenit ovat eri paikassa kuin sunnuntaina, joten uusi reitti tuotti sellaisen yllätyksen, että jouduin muutaman kilometrin ajamaan moottoritietä, mikä on moottoripyöriltä kielletty.
Treeneissä oli ensimmäistä kertaa pientä treeniä. Uimme ainakin 200 metriä, josta osa pallon kanssa. Ja ensimmäistä kertaa syöttelimme jonkin aikaa – jotain sellaista, mitä ilman en osaa treenejä edes kuvitella.
Joukko jaettiin kolmeen joukkueeseen ja pelasimme kolme erää. Heitin kaksi kertaa lähietäisyydeltä maalivahdin käteen (joka tosin oli maalin ylänurkassa). Muutenkin suoritukseni oli alle keskiviikon, vaika fiili oli ja energiataso olivat kunnossa. Minua pidettiin koko ajan kahdella puolustajalla ja vastapuoli teki kontrausmaaleja. Hävisimme molemmat erämme.
Uimahallin kassalla minua odotti ruskea kirjekuori. Kirjekuren sisältä löytyi – mitäpä muuta kuin suomenkielen kielioppi koreaksi. Olin jo unohtanut tämän vanhemman Suomessa Aasian kulttuuria opettaneen herrasmiehen lupauksen. Hän odotti hallin ulkopuolella ja kirjoitti vielä omistuksenkin minulle.
Aamiaisella kyselin reittiä ulos kaupungista. Sainkin hyvän ja kohtuullisen helpon ohjeen. Hieman jännitti lähteä, sillä eksymisvaara oli todellinen. Paras tiekarttani oli “Temple Stay”-mainoskartta 1:850000. Olin Akateemisesta kirjakaupasta ostanut mielestäni parhaan Korean kartan, mutta se paljastui myöhemmin pahasti vanhentuneeksi – vuosilukua en kartasta löytänyt.
Onnistuin ajamaan ulos kaupungista eli ensimmäiset 50 kilometriä täysin vireeettä. Muutaman kerran pysähdyin varmistamaan tiennumeroita, mutta opasteet olivat kohdallaan.
Olin matkalla itärannikolle. Lonely Planetin kuvausten pohjalta siellä voisi vaikka viihtyä. Tämä retki keskittyisi koilliseen Gangwon-do-provinssiin (강원도).
Tie oli aika ruuhkainen ja kaupunkiajoa oli enemmän kuin riittävästi. Opettelin itse ja muita motoristeja matkien paikallisen motoristikäyttäytymisen rajoja. Korealainen liikenne on hyvin nopeaa ja usein sekavaa, mutta myös kohteliasta. Jokainen menee mistä mahtuu, punaisista valoista ei juuri välitetä, vilkkua ei käytetä, nopeuserot ovat suuria, mutta myös tietä annetaan ja muiden omituisia koukeroita ymmärretään.

Ensimmäisen tauon pidin animaatiomuseossa lähellä Chuncheonia (춘천시). Varsin kelvollinen museo esitteli animaatiota kaikilta laidoilta ajassa, paikassa ja tekniikassa.

Pian tuli myös ensimmäinen ongelma. En millään löytänyt alkua tielle 56 kohti kaakkoa, joten tyydyin tiehen 46 kohti koillista – samapa tuo?
Yanggussa (양구) tein pienen kiepin ja näin tauolla pienen porukan motoristeja. Seuraava yllätys tuli kun näin viitan kohti Sokchoa (속초). Sellaista tietä ei kartassani ollut. Päätin kuitenkin valita sen, sillä Sokchossa olin ollut kuusi ja puoli vuotta aikaisemmin vieraillessani Koreassa ensimmäisen ja edellisen kerran.

Valinta oli oikea. Vaikka karttani vuoksi hassasin mutkatien vuoren yli ja ajoin tunnelissa sen läpi, niin näky ulos tullessa oli upea. Mieletön vuoristomaisema kirkaassa auringon valossa.

Sokchossa ajoin Sokcho Beachille. Ostin oluen ja lueskelin Lonely Planetin vinkkejä. Kello oli vasta kolme, mutta päätin jäädä tänne. Menin viereiseen “Time” rakkausmotelliin, josta sain huoneen merinäköalalla 50KW:llä (33 euroa).
Ostin muutaman oluen ja join niitä rannalla katsellen ihmisiä. Pikaveneiden vesillelaskua läpi rantaan sortuvien maininkien, niiden hyppelyä aaltojen harjoilla ja ajoa takaisin ylös rantahiekkaan aallon mukana. Kolme länsimaalaista nuorta otti aurinkoa jonkin matkan päässä.
Kellon lähestyessä kuutta otin taksin kalasatamaan, jossa olin kuusi vuotta sitten syönyt hienon aterian puisessa purtilossa. Se ei ollut ennallaan. Kierrettyäni paikan taivuin läheiseen ravintolaan, vaikka halvin sashimiannos maksoi 70KW eli lähes 50 euroa. Muuta valittamista ateriassa ei ollutkaan. En mitenkään jaksanut syödä kaikkia alkupaloja, raakoja kaloja ja toistaa kymmentä lisuketta. Luovutettuani pöytään kannettiin kolmenlitran keitto kiehumaan ja minulle kippo riisiä. Keiton maistelu oli enemmänkin kohteliaisuus.
Ruokaa sulattelin kävelemällä kotiinpäin. Matkalla oli tarkoitus poiketa nattimaan diggestiivi. Ensimmäisestä paikasta löysin mainion kattoterassin, mutta kun tilaamaani olutta ei kuulunut sanoin henkilökunnalle kiitos ja jatkoin matkaani.
Seuraava paikka ei ollutkaan edes ravintola, vaan paikka, johon ulkomaalaisia ei edes päästetä. Mistä ihmeestä voisin erottaa ravintolat ja “muut” paikat toisistaan? Kaikki välkyttelevät samanlaisia valoja.
Lopulta Beer Bank tarjosi olutta, jalkapalloa ja aivan toisenlaisen atmösfäärin. Tämä ravintola olisi voinut olla ihan missä tahansa muualla, luultavimmin Länsi-Euroopassa.

Pian olinkin motellilla ja illan kävely saattoi hyvin olla kymmenkin kilometriä.


Heräsin hitaasti. Keitin tee-se-itse-kahvit eli otin pahvimukin, avasin kahvjauhetuubin ja lorotin huoneen kuumavesiautomaatista vettä. Join molemmat tuubit ja edellisiltana ostamani tuoremehun. Katsoin Go-kanavalta Go-ottelun – olen aina pitänyt Gosta enemmän kuin Shakista, vaikka osaankin Shakkia paremmin. Kenties se on binäärimaailman viehätystä?

Kello 12 olin sievän japanilaisen kaunottareni luona. Se oli saanut seurakseen italialaishurmurin – komean punavalkoisen Ducatin – olin iloinen pyöräni puolesta.

Muutama kärpänenkin oli saanut lemmenkipinän ja valinnut paikaksi valkoisen tankin.
Minä olin päättänyt, että lähtisimme rantaa pitkin etelään.


Ajelin hissukseen usein aivan rannimmaista tietä, mikä oli hidasta. Komeat aallot sortuivat rantaan. Avoimilla rannoilla oli harvakseltaan ihmisiä ja kaikkialla muualla piikkilankaa.

Piikkilanka-aita ympäröi koko Koreanniemimaata. Lyhyin välein aitaa rytmittävät maastomaalatut betonikopit, bunkkerit ja tunnistamattomat rakennukset. Ahdistavaa ja suomalaiselle käsittämätöntä, miten koko maa on valmiina sotaan minä hetkenä hyvänsä. Ei syyttä, sillä Pohjois-Korea on tehnyt useita erilaisia yrityksiä tunkeutua Etelä-Koreaan.

Päivän kulttuuriannos onlikin 35 metriä pitkä pohjois-korealainen sukellusvene, joka ajoi karille syyskuussa 1996. Veneessä oli 11 merimiestä ja 15 sotilasta agenttia. Kun vene juuttui Etelä-Korean rannikolle, niin komentaja poltti paperit, ampui miehistön ja rantautui sotilaitten ja agenttien kanssa palatakseen pohjoiseen. Paluu ei onnistunut, mutta kesti 49 päivää ennenkuin kaikki oli saatu kiinni tai tapettu. Takaa-ajon aikana kuoli 17 ja haavoittui 22 etelä-korealaista siviiliä ja sotilasta. (lähde: Lonely Planet Korea)

Kolmen maissa olen pikkuruisessa Jeondongjin-rantakaupungissa (정동진). Tänne on parkkeerannut suurempi lauma motoristeja. En saa heihin kontaktia ja illalla he ovat poissa. Ajelen muutaman kerran kaupungin ainoan kadunpätkän edes ja takaisin. Käyn kukkulan huipulla ihmettelemässä laivan muotoista hotellia.

Minä majoitun motelliin vaatimuksena parveke merinäköalalla ja saan sellaisen lähes ainoana vieraan aviidennestä kerroksesta 50KW-hintaan.

Avaan Kari Hotakaisen kirjan “Huolimattomat”. Aloin lukemaan. Siirryin oluelle lukemaan. Kävin välillä paiallisten ihmetykseksi uimassa. Kuivattelin puistonpenkillä lukien. Siirryin päivälliselle lukemaan. Siirryin huoneeseen lukemaan. Avasin parvekkeenoven yöksi kuullakseni aallot. Aamulla jatkoin lukemista.


Aamulla kokeilin, josko saisin repun pois selästä ja sain olkahihnat juuri ja juuri venytettyä pelkääjäntappeihin ja kantokahvan perän yli. Mustekalat ovat vain varmistuksena.

Karttateline tulee 2007-mallissa integroituna. Kun pitää molemmat kädet tangossa, niin ilmavirta painaa kartan tiiviisti tankkiin – kaikkea ne japanilaiset keksii...

Ennen kahdeksaa olin jo matkalla. Ajelin komeaa rantatietä välillä piikkilangan toisella ja välillä toisella puolella. Tarkoitukseni oli käydä ottamassa kuva Samcheokin (삼척) peniksistä, mutta ne eivät osuneet silmiin, enkä ruvennut kyselemään. Pelkkä rantatie oli jo riittävä syy tälle lenkille.
Mahtava jokilaaksotie 38 Taebaekiin (태백) ja sieltä edelleen tietä 31 takaisin 38:lle Yeongwoliin (영월).

Tie 31 oli tämän retken kohokohta. Tie on kaunis jokilaaksotie, joka muutaman kerran nousee joitakin satoja metrejä. Tie on hyväkuntoinen, tarjoaa jatkuvia mutkia ja kauniita alppimaisia maisemia – hetkittäin vosi luulla olevansa Sveitsissä, mitä korostaa tien kanssa risteilevä junarata.


Yeongwolissa oli ensin vaikea löytää tie 38 Jecheoniin (제천) ja kun se lopulta löytyi ei sitä saanut ajaa moottoripyörällä. Nyt olin täysin kartan “ulkopuolella”. Aurinkoa ja tervettä järkeä käyttäen valitsin pathaaksi katsomiani teitä ja pian tulin ties kuinka monennen kerran saman 38-moottoritien liittymään. Uutteruus kuitenkin palkitaan ja tällä kertaa moottoripyörälläajokiellettymerkki puuttui.

Nelikaistaista tietä oli nopea ajaa ja mietin miten selitän kielitaidottomille poliiseille, että liittymässä, jonka nimestä minulla ei ole aavistustakaan puuttuu ajokieltomerkki, joten oletin että täällä saa ajaa.
Vähitellen tajuan, että kielletty oli vain se pieni pätkä. Vastaani tulee muutama motoristi. Jatkan 38:aa pitkät pätkät nopeuden pysyessä satasen paremmalla puolella. Kolmostien kohdalla käänny kohti Söulia.
Kolmostie on vihoviimeinen. Alkoi satamaan. Pelkkää ruuhkaa. Viimeiset lähes satakilometriä kaupunkiajoa: liikennevaloja ja jonoja.
Vihdoin Söuliin saapuessani aurinko alkaa paistamaan, tie muuttuu kymmenkaistaiseksi ja lopulta olen kotona.
Pesin pyykit ja kävin keskustan karttakaupasta ostamassa paremmat kartat, sekä toimistotarvikkeita toimistooni. Keskustassa alkoi ukonilma. Satoi kaatamalla eikä miullaollut sateenvarjoa mukana. Ensin pidän sadetta sushiravintolassa syöden päivällisen ja lukien Hotakaista. Viisi metriä myöhemmin jatkan lukemista HOFissa. Olut ja sade loppuvat samanaikaisesti ja pääsen metroon. Luen metrossa. Matkalla metroasemalta kotiin kastun lopullisesti.